Palaa takaisin: Tarina
Auton ikkunoista näkyi lähestyvän talven ankeuttama maisema. Siellä täällä oli puissa vielä ruskan kultaamia syksynlehtiä, joita viime päivinä puhaltaneet tuulenmyräkät eivät olleet saaneet riivittyä irti. Joakim hyräili ja naputteli peukaloilla auton rattia radiosta raikaavan tuoreen kotimaisen hittibiisin tahtiin. Motari oli jäänyt taakse jo hyvän aikaa sitten, ja sen jälkeen matka oli taittunut kiemurtelevia hiekkateitä pitkin. Juuri ketään muuta ei tuntunut olevan liikkeellä. Jokin aika sitten Joakim oli ohittanut traktorin ja hieman sen jälkeen ohi oli hurahtanut varsin tyhjältä näyttävä bussi, mutta sen jälkeen Joakimin matkaseurana olivat olleet vain auton pohjaan silloin tällöin napsahtelevien pikkukivien ääni ja radion toisteinen soittolista.
”Kahdensadan metrin päästä käänny oikealle”, neuvoi navigaattori. Joakim tähyili eteenpäin tuulilasin läpi ja kurotti samalla vierestään ison termosmukin, jonka sisuksissa vielä velloivat aamulla keitetyn kahvin nyt jo varsin viilenneet jämät. Termospullosta ei enää löytyisi täydennystä, se lojui pelkääjän paikalla kaikkensa antaneena. Onneksi matkakin lähestyi jo loppuaan. Navigaattorin näkymän mukaan perille oli rahtusen alle 30 kilometriä. Joakim kulautti mukin pohjalta kahvinloput, joiden vahvuusaste oli sellainen, että heikompi ihminen (tai kuka tahansa terveellä itsesuojeluvaistolla varustettu) olisi kääntänyt auton ympäri ja suunnannut kohti lähintä sairaalaa ja vatsahuuhtelua. Joakim, paatunut kahviholisti, sen sijaan jatkoi hyräillen matkaa.
Samassa navigaattorin näkymä heitti häränpyllyä. Joakimin sijaintia ilmaiseva pylpyrä loikkasi kartalla ensin tien sivuun ja sitten ties mille pikkutielle jonnekin korpeen, ennen kuin jumiutui keskelle jonkinlaista vesistöä. Eipä tuo mitään, reitistä erehtymisen vaara oli tässä kohtaa varsin olematon. Joakim käänsi auton risteyksestä oikealle ja hidasti hieman, kun auton hinaama peräkärry muuttokuormineen tömpsähti tiessä olevaan kuoppaan. Yhteydet selvästi prakasivat tällä seudulla. Navigaattori oli yhä juntturassa ja radiokanavakin oli haipunut epämääräiseksi kohinaksi, jonka seasta uiskenteli lopulta kuuluville rauhallisen pehmeä miesjuontajan ääni, joka kuulosti kantautuvan ruosteisen peltipurkin pohjalta.
”…kiitos haastattelusta, Hillevi, ja kiitos, että pääsimme kanssasi hetkeksi pula-ajan ruokamuistojen kiehtovaan maailmaan”, samettinen miesääni lausui. Seurasi lyhyt ääninauhoite, jossa lintujen liverryksen lisäksi kuului ikään kuin puisella ksylofonilla naputeltu hyväntuulinen pim-da-pa-pum-PUM-pum. Sitten miesääni jatkoi: ”Rakkaat kuulijat, tämä on Peräkorven Paikallisradio ja minä olen juontajanne Oskari Rapakko. Seuraavaksi vuorossa sää.”
Joakim vaihtoi kanavaa. Auto täyttyi kohinasta, jonka läpi lipui jälleen kuuluviin Oskari Rapakon ääni. ”…pilvetöntä ja helteistä, aamuyöstä saattaa tulla pieniä sadekuuroja, joten pyykit kannattaa tuoda illalla sisään…”
Joakim vaihtoi taas kanavaa. Sieltäkään ei löytynyt kuin kohinaa, jonka läpi Oskari Rapakon ääni tuota pikaa ilmaantui sinnikkäästi jatkamaan säätiedotustaan, jolla ei ollut mitään tekemistä ympärillä vallitsevan loppusyksyisen harmauden kanssa.
”Loppuviikostakin pitäisi olla kesäiset kelit, joten voi olla, rakkaat kuulijat, että juhannusta päästään kerrankin viettämään aurinkoisissa…” Oskari Rapakon ääni myhäili. Joakim sulki radion kesken lauseen.
Navigaattorikaan ei ollut tokeentunut, varmaankin pitäisi kokeilla käynnistää sovellus uudestaan. Joakim ajoi hiekkatien sivuun ja pysäytti auton. Hän naputteli näkyviin Hillan yhteystiedot ja napautti sitten luurin kuvaa. Ainakin mobiiliyhteydet vielä toimivat. Puhelun odotusääni ehti hädin tuskin tuutata ennen kuin Hilla vastasi.
”Moi! Oletko kohta perillä?” Hillan ääni kajahti kaiuttimista.
”Joku vajaat kolmekymmentä kilometriä vielä, mutta navigaattori jumitti, niin ajattelin soittaa. Käännyin äsken tähän Kohmelontielle.”
”Okei, aja eteenpäin vaan. Käännyt vasemmalle sitten kun seuraavan kerran on mahdollista. Ajat ohi semmoisesta puoliksi romahtaneesta ladosta ja sitten käännyt pihaan kun näkyy tämä keltainen omakotitalo. Jos tulee vastaan leirikeskus niin olet ajanut liian pitkälle.”
Joakim painoi kaasua ja kurvasi liikkeelle. ”Selvä pyy. Mikä tämä Peräkorven Paikallisradio muuten on? Onko tuolla Oskari Rapakolla joku monopoli täällä, kun joka kanavalta tulee sama ohjelma?”
Hilla naurahti. ”Ne on jotain uusintoja, joita tulee jatkuvalla syötöllä ties missä järjestyksessä. Se ohjelma lakkautettiin joskus varmaan kuuskytluvulla ja Oskarikin on tainnut olla maan mullissa varmaan samoista ajoista lähtien. Täällä on radiokanavissa jokin vikana, kukaan ei oikein tiedä mikä niitä vaivaa. Netti sentään toimii.”
”Ookoo. No, olen kohta siellä, nähdään!”
”Joo, moi!” Hilla vastasi ja sulki puhelun.
Navigaattorisovellus avautui jälleen ruudulle. Nyt Joakimin sijainnin ilmaiseva pylpyrä oli taas siinä missä pitikin, Kohmelontiellä peltojen ympäröimänä nokka kohti menosuuntaa. Joakim jatkoi matkaa kohti uutta kotiaan, naputteli rattia ja rallatteli ajaessaan: ”Dun-dun-duu, tsat tsat tsaa, pim-da-pa-pum-PUM-pum…”
*
Hilla vilkaisi kännykästään kelloa. Joakimin soitosta oli kulunut sen verran aikaa, että auto kaartaisi varmasti pihaan hetkenä minä hyvänsä. Hilla oli tuskin ehtinyt laittaa kännykän takaisin taskuunsa, kun ulkoa jo kantautui autonrenkaiden rahina.
”Siellä se Joakim nyt varmaan on”, kuului eteisen suunnalta Aarnin ääni ja heti perään avautuvan ulko-oven narahdus.
”Nytkö pääsee kantamaan?” Suvi kysyi reippaana ja lähti kohti ulko-ovea. Jasmin laski villasukaksi muodostumassa olevan neuletyönsä sohvapöydälle ja nousi. Hilla seurasi heitä kuistille, sujautti kengät jalkaan ja kiipesi kuistin portaat alas pihalle, jossa Joakim juuri vapautti Aarnin massiivisesta karhunhalauksesta.
”Pääsit perille!” Hilla huikkasi tervehdykseksi.
Joakim nyökkäsi hymyillen Hillan suuntaan ja tarttui ensin Suvin ojennettuun käteen, sitten Jasminin. Esitäytymiset vaihdettiin puolin ja toisin.
Tällä välin Aarni oli avannut peräkärryn ja auton takaovet. Suvi silmäili muuttokuormaa pää kallellaan. ”Eikö sinulla tämän enempää tavaraa olekaan? Minä kun ehdin jo toivoa, että tässä hommassa saisi edes vähän hikeä pintaan”, hän sanoi.
”Ei kaikilla ole tapana kuskata alasimia mukanaan”, Jasmin virnisti ja pukkasi tyttöystäväänsä hyväntahtoisesti kyynärpäällä kylkeen.
”Kaikki minun alasimeni on pakattu noihin laatikoihin”, Joakim sanoi ja osoitti laatikkopinoa. ”Ja tuossa on lyijyharkkokokoelmani.”
”Jes, ei muuta kuin hommiin vaan”, Suvi nyökkäsi.
Viiden hengen porukalta ei kestänyt kauaa kantaa Joakimin varsin maltillisen kokoinen muuttokuorma omakotitalon yläkerran tyhjänä odottavaan makuuhuoneeseen. Joakimin letkautuksesta huolimatta yksikään laatikoista ei vaikuttanut siltä, että niihin olisi piilotettu alasimia tai lyijyharkkoja. Sen sijaan Hilla erotti ainakin parista laatikosta huokuvan voimakkaan kahvin tuoksun ja muistutti itseään siitä, että jatkossa oli syytä huolehtia tarkkaan siitä, mitä kahvia keittiössä kaatoi mukiinsa. Joakimin rakastama Erittäin Ätäkkä Super-Sumppi oli sellainen elämys, että vielä nytkin Hilla tunsi niskavillojensa kohoavan, kun hän muisti kerran tehneensä tuon epäonnisen erehdyksen vuosia sitten, kun hän viimeksi oli asunut Joakimin kämppiksenä heidän opiskeluaikoinaan.
*
Jasminin tekemä pitsa katosi lautasilta nopeasti pienessä keittiössä iloisen rupattelun säestyksellä. Joakim vei lautasensa tiskipöydän reunalle ja kääntyi sitten Aarnin puoleen.
”Meinasitko sitä tallia esitellä kanssa?” hän kysyi.
”Ai heti? Ai niin, joo, tyhmä kysymys. Olethan sinä jo varmaan kymmenen minuuttia ehtinyt istua paikallasi muuttokuorman jäljiltä”, Aarni hymähti. ”Mennään vaan.”
”Tulen myös”, Hilla sanoi.
Jasmin ja Suvi päättivät lähteä kotiin samalla ovenavauksella. Joakimin ja Hillan uuden pihatien päässä porukka jakautui kahtia, kun kolmikko kääntyi kohti tallia. Joakimia kävely raikkaassa syysilmassa virkisti mukavasti, ja pian kaverukset saapuivat tallin pihalle. Tarhassa ulkoilevat hevoset tulivat uteliaina aidalle tervehtimään tulijoita, ja Joakim taputti tuuheaharjaista ruunikkoa, joka kurotteli aidan yli ja nuuhki hänen takkiaan.
Samassa Joakimin päähän pälkähti ajatus.
”Minun pitäisi varmaan opetella ratsastamaan”, hän tuumasi ääneen.
”Luuletko?” Hilla vastasi.
”Joo. Joko aloitetaan?”
”Huomenna”, lupasi Aarni ja virnisti.
Hämärtyvällä taivaalla tähdet pilkahtelivat hiljakseen näkyviin yksi toisensa jälkeen.